Elämää Ruotsissa

Aivan yleinen (eikä varmaankaan täysin merkityksetön) selityshän on, että ruotsalaiset ovat eläneet rauhassa pian 200 vuotta, siis siitä asti, kun hävisivät Suomen Venäjälle olikos se 1809. Kun ovat välttyneet mm. ekalta ja tokalta maailmansodalta (harrastaen samalla puolueettomana tuottoisaa malmikauppaa Saksaan:) sekä pahemmilta sisäisiltä kuohunnoilta, eli ovat saaneet elää vauraudessa ilman ulkoisia tai sisäisiä uhkia, niin itsenäisyys, rauha ja "isänmaallisuus" sinänsä ovat menettänyt merkitystään - koska ovat itsestäänselvyyksiä.

Ehkä "kansanluonteissakin" on eroja, mutta toki vauras ja vailla uhkia oleva elinympäristö on omiaan myös ohjaamaan yhteiskuntaa ja mielipiteitä suvaitsevaiseen, maailmoja syleilevään ja juhannussalkojen ympärillä rallattelevaan suuntaan. :)

Puhuttiin Egyptissäkin Jännittäjien kanssa aiheesta. Ruotsissa on kuulemma hiljattain nostettu kansallispäivä (huom. ei itsenäisyyspäivä, koska Ruotsihan on ollut itsenäinen since day 1) yleiseksi vapaapäiväksi, millä koetetaan saada siitä juhlavampi - ja ylipäätänsä ihmiset huomaamaan, että 6.6. (olikos se Kustaa IV Aadolfin vai kenen syntymäpäivä) on kansallispäivä. Ei se kuulemma kuitenkaan ole mikään iso juttu siellä. Ei mikään karnevaali a ala 4th of July Jenkeissä, tai harras sankarihaudoilla vierailu & kunniamerkkien jako (sekä linnan juhlien tuijotus) -päivä kuten Suomessa. Spekuloimme syiden löytyvän juuri siitä, ettei ruotsalainen koe mitenkään aiheelliseksi juhlia "itsenäisyyttä", koska se on itsestään selvää, eikä kansallistunnetta tai isänmaallisuuttakaan ole kahteensataan vuoteen koeteltu missään jääkiekkoa ja jalkapalloa vakavammassa koitoksessa. Ja tietenkin ruotsalaiset ovat liberaaleja ja poliittisesti korrekteja ja rauhanaatteen puolella (mitä nyt myyvät tuottoisasti aseita ympäri maailmaa;) ja keskimääräinen kansankodin kasvatti varmaan kavahtaa suurempaa isänmaallisuuden ilmaisua potentiaalisena maahanmuuttajavastaisena ääriaineksena - kyllähän sieltäkin "ny demokratit" sun muut löytyy.

Ylipäätänsä lienevät tasaisempia nuo länsinaapurit. Suomessahan on menty enemmän laidasta laitaan. Oli sisällissotaa 1918, sitten Lapuan liikettä ja äärioikeistolaisuuden uhkaa 30-luvulla -sota sitten yhdisti kansan- mutta 40-luvun lopulla oli taas heiluri vasemmalla, oli yleislakkoa ja kommunismin uhkaa. 50-60 luvuilla rakennettiin vaurautta, ja 70-luvulla oltiin solidaarisia ja mitätöitiin edellisen sukupolven teot taantumuksellisina. Ja nyt taas ollaan "isänmaallisempia" kuin aikoihin, ihaillaan ukkien uhrauksia, ja tuomitaan isien 70-luvun suomettuminen.

Nythän tosin tämä globalisaatio (Koillis-Lappi lehdessäkin se mainitaan joka pääkirjoituksessa:) vähän jakaa porukkaa. Toiset ovat mielissään kansainvälistymisestä (tosin useimmat silti ajavat etupäässä nimenomaan Suomen menestymistä EU:ssa ja maailmankaupassa, harvemmat ajattelevat ympäripyöreästi "maailman parasta") ja toiset taas pitävät sitä pahana. Jälkimmäiset jakautuvat sitten vielä niihin, joita pitävät sitä välttämättömänä pahana ja koettavat sopeutua, toiset taas haluaisivat panna vastaan. Tällainen "maata ei myyrä" -mentaliteetti (voi olla myös: maaseutua ei autioiteta, syrjäseutujen kuntataloutta ei kurjisteta, suomalaista omistusta ei myydä ulkomaisille sijoittajille, työpaikkoja ei siirretä Kiinaan jne.) lienee yleisintä muuttotappioalueilla, maaseudulla, perinteisetn koti- uskonto-ja-isänmaa -arvojen kannattajien keskuudessa. Se ei oikeastaan ole äärivasemmistolaisuutta (ei maaseudulla ole niin väliä, eikä omistuksen kotimaisuudellakaan, kunhan työpaikat -ja ay-liike säilyisivät) eikä äärioikeistolaisuutta (tietenkin pääoma menee sinne, missä se eniten tuottaa, ja Suomen kilpailukuky vaatii kasvukeskuksia ja osaamiskeskittymiä) - mutta ehkä sitä voisi kutsua ääri-kepulaisuudeksi. :)